On syyskuun ensimmäinen lauantai. Vietän lauantai-iltaa ihanien ystävieni kanssa, mutta ajatukseni harhailevat välillä muualle. “Kotiin päästyäni vihdoin sen teen. Mitä jos siellä ei näy mitään?” Ajettuani kotiin avasin ensimmäisen raskaustestin ja haparoivin käsin otin kännykän esille katsoakseni sekuntien hidasta kulumista. Tuon kahden minuutin aikana ehdin käydä mielessäni kaikki mahdolliset ajatukset läpi. Kun pikkuhiljaa siihen lopulta ilmestyi kaksi viivaa, sydämeni pysähtyi.
Tulen muistamaan tuon hetken ikuisesti. En ole ikinä kokenut samanaikaisesti niin valtavaa onnen tunnetta, mutta myös ääretöntä pelkoa. Koen tuolloin kokeneeni ensimmäiset tunteeni äitiydestä. Raskausaikana jokainen äiti käy läpi erilaisen skaalan tunteita, ajatuksia ja pelkoja, mitkä valmistavat siihen suurimpaan muutokseen elämässä.
Toukokuussa 2018 sain pitkän synnytyksen jälkeen vihdoin oman pienen poikani syliin ja se hetki oli jotain sanoinkuvailemattoman kaunista. Mikään, ei mikään, kuitenkaan loppujen lopuksi valmista siihen, miltä tuntuu nostaa syliin oma vauva, joka on kasvanut ensin sisälläsi ja keneen olet tutustunut hänen liikkeidensä kautta jo monta kuukautta. Antaisin mitä vain, että pääsisin joskus palaamaan tuohon hetkeen synnytyssalissa. Onneksi se hetki on jättänyt ikuiset muistijäljet enkä sitä tule ikinä unohtamaan.
Vauvakuplasta olin kuullut monet kerrat puhuttavan ja monesti olin miettinyt millaista se on. Nyt sen kokeneena voin todellakin sanoa, että se on nimensä mukaisesti kupla. Tuntuu kuin koko muu maailma pysähtyisi. Ajantaju katoaa. On vain se hetki, jossa olet vauvan kanssa. Katsot häntä, kun hän hiiitaasti availee silmiään, maiskuttelee suullaan, syö verkkaisesti ja puristaa nyrkkiin pienen pieniä sormiaan. Kun hän nukkuu rintaasi vasten kohtumaisen tutussa kippurassa. Nuo ensimmäiset viikot ovat niin maagisia, etten osaa kuvata niitä sanoin. Muistan, kuinka silloin jokainen päivä paistoi aurinko, jokainen päivä heräsin siihen, kun katsoin vieressäni nukkuvaa pientä ihmettä. “Me olemme todella mieheni kanssa saaneet aikaiseksi jotain noin suurta, ihmeellistä ja hauraan kaunista”.
Vauvakuplassa hormoneilla on suuri osuus ja minut hormonimyrsky otti kyllä täysin otteeseensa. Purskahtelin itkuun pienimmästäkin onnen ajatuksesta tai vauvan suloisesta asennosta. Tuo kaikki tunnemylläkkä kyllä yllätti minut täysin. Kuinka voimakkaita tunteita voikaan tuntea.
Äitiydessä en osannut todellakaan varustautua sen intensiivisyyteen. Tottakai tiesin, että olen vastuussa pienestä hennosta olennosta 24/7, mutta kaikki sen mukanaan tuoma tunne- ja ajatuskirjo omalla kohdallani yllätti. Ensimmäisen tiheän imun kauden tullessa vauvani ollessa kolmen viikon ikäinen, hän käytännössä asui rinnallani (tarkoitan tätä kirjaimellisesti, hän oli rinnallani aamusta iltaan _taukoamatta_) ja silloin sain ensimmäisen “romahdukseni” tuoreena äitinä. Muistan itkeneeni miehelleni silmät punaisena, kuinka on epäreilua, että hän pystyy menemään puolen tunnin juoksulenkille, mutta minä kökin sisällä vauvan vankina. Näin jälkikäteen ajateltuna tuo jo itseäni huvittaa, mutta sillä hetkellä se tuntui niin murskaavan kahlitsevalta. Vaikka itsehän olin tätä halunnut, onko minulla nyt oikeutta valittaa? Voinko valittaa, kun juuri tällä samaisella hetkellä on tuhansia, jotka kipuilevat vauvahaaveiden kanssa ja toivovat omaa pientä syliinsä?
Nuo kaikki negatiiviset tunteet kuuluvat myös tähän äitiyden pakettiin. Tärkeää on vain pystyä käsittelemään ne ja ymmärtää, mistä ne kumpuavat. Voin täysin rehellisesti myöntää, että kyllä itselläni meni hetki totutellessa siihen, että melko itsenäinen ja aikatauluista vapaa elämäni ei enää ollutkaan samalla tavalla mahdollista. Jokaisella äidillä on varmasti omat kipukohtansa ja sellaiset ajatukset, jotka iskevät koviten.
Mutta kuinka paradoksaalista äitiys lopulta onkaan? Haluat omaa aikaa, mutta et haluaisi olla pois vauvasi luota. Tiesin jo raskausaikana, että tämä tulee olemaan oma kompastuskiveni: etten malta olla pois vauvan luota. Ja jokainenhan sen tietää, että jos jotain tekee intensiivisesti ja ilman taukoja, voi lopputuloksena olla jossain kohtaa burn-out. Onnekseni mieheni muistutteli minua oman ajan tärkeydestä aina ajoittain ja patisti minut liikkeelle yksin. Muistan menneeni koirien kanssa ensimmäistä kertaa lenkille läheiseen puistoon (14 minuutiksi, muistan sen tarkkaan) ja otin puhelimen varuiksi mukaan, jos mieheni tarvitsee apua. No eihän hän mitään apua tarvinnut, he pärjäsivät nuo 14 minuuttia oikein hyvin, mutta minulle se oli vaikeaa. Nyt kun vauvani on pian 9 kk, lähteminen hänen luotaan on jo hyvin paljon helpompaa ja luotan täysin siihen, että vauvani pärjää hetken hyvin ilman minua, sillä palaan aina hänen luokseen. Tämäkin tie on varmasti jokaiselle tuoreelle äidille hyvin tuttu.
Vauvani on ollut täällä kohta yhtä kauan kuin hän oli masussani. Toisaalta tuntuu, että aika on mennyt aivan hirvittävää vauhtia, kun taas toisaalta tuntuu, että tähän aikaan on mahtunut ainakin kymmenen vuoden edestä tapahtumia, merkkipaaluja ja tunteita.
Mitä äitiys siis merkitsee minulle? Se on kokonaisvaltainen rakkaus, jolla ei ole rajoja. Se on jotain niin suurta, että jokainen päivä se saa minussa aikaan mielettömän tunneskaalan. Onnea, kiitollisuutta, ylpeyttä. Mutta myös ärsyyntymistä, turhautumista ja pelkoa. Se on jotain, mikä kääntää koko maailman päälaelleen ja muuttaa prioriteetit koko loppuelämäksi. Teet mitä tahansa sen pienen hennon olennon vuoksi, että hänellä on hyvä olla. Kaikki, mitä joskus ajattelit tärkeänä, valahtaa täysin sen tieltä, kun pidät omaa pientäsi sylissäsi ja jaat sen onnen rakkaimpasi kanssa. Kiitos miehelleni, suurimmalle tuelleni. Äitiys on ihmisyyttä puhtaimmillaan, tunteita raaimmillaan. Se on arkaa, haurasta ja samaan aikaan niin voimakasta. Äitiys on jotain niin uniikkia ja henkilökohtaista. Niin kaunista.
Kiitos pieneni, että teit minusta äidin juuri sinulle.
