MENU

Istuin Tampereella Laukontorilla jäätelökioskin edessä ja keltainen mangojäätelö suli sormilleni ja tipahteli helteessä maahan. Tuona kesänä olin viisitoistavuotias ja töissä kyseisen kioskin jäätelönmyyjänä. Muistan silloin kesän lämmössä pohtineeni, millaista elämäni on sitten aikuisena. Ja aikuisuudeksi koin kaiken elämän, joka alkaa sen jälkeen, kun olen täyttänyt 25 vuotta. Ei mitään hajua, miksi juuri tuo ikä. Ehkä se tuntui viisitoistavuotiaasta Jennistä niin kaukaiselta ja siihen mennessä elämä olisi varmasti jo hyvin aikuismaista.

Little did I know. Tai ehkä jotain tiesinkin. Mutta jos vertaan Jenniä tänä päivänä, kun tuo maaginen 25 vuotta on ylittynyt jo aikoja sitten, tuohon viisitoistakesäiseen Laukontorilla syömässä jäätelöä, on näihin vuosiin mahtunut paljon, etenkin muutosta.

En koe vieläkään olevani aikuinen ja toisaalta koen olevani aikuisempi, kuin koskaan ennen. Loogista, eikö? Se onkin yksi asia, jonka mielestäni elämä on minulle opettanut. Koskaan et ole valmis, mutta jokainen hetki olet valmiimpi kuin eilen. Ja toisekseen, kuka määrittelee, mikä on aikuinen?

Iän myötä olen oppinut sen, että on niin monta tapaa elää elämää, kuin on ihmisiäkin. Jokainen etenee omaan tahtiinsa omaa polkuansa, eikä mielestäni kenenkään tarvitse kulkea sellaisia vanhoja yhteiskunnan asettamia steppejä pitkin, ellei itse halua. Jokainen voi valita elämäänsä sellaisia elementtejä, mitkä kokee itselleen tärkeäksi.

Se onkin yksi asia, minkä koen oppineeni iän myötä. Jokainen tuntee ja kokee itse, mitkä asiat ovat juuri hänelle merkityksellisiä, tuovat hyvää oloa, onnellisuuden tunnetta ja sitä syvyyttä elämäänsä, mitä toivoo. Minä olen oppinut tunnistamaan nuo elementit omassa elämässäni. Viisitoistavuotiaana en olisi todellakaan osannut niitä nimetä. Mieheni ja poikani, eli perheeni, ovat minun muusani elämässäni. He tuovat minulle sellaisen merkityksellisyyden, mitä mikään muu ei pysty ylittämään. Se on kaunista ja pelottavaa. Niin voimakasta ja niin syvää.

Asioiden moniuloitteisuus ja harmaan eri sävyt. Olen oppinut sen henkilökohtaisessa elämässäni sekä työssäni lastensuojelussa. Mikään, ei mikään, elämässä ole mustavalkoista. Siksi kenenkään arvostelu tai tuomitseminen ei kannata. Jokaisessa asiassa on aina monta puolta, eikä kaikki aina näy ulospäin. Viisitoistavuotiaana näin monen asian varmasti mustavalkoisemmin kuin nyt. Ja sen koen olevan yksi isoimmista opeista iän myötä. Jokin asia voi olla sekä hyvä että paha. Jossain asiassa voi olla monta eri puolta, jotka ottavat ja antavat.

Äitiys. Tämä onkin hyvä jatkumo edellisestä. Tuo sana on niin suuri, että se kätkee sisäänsä niin paljon. Niin paljon erilaisia tunteita, ajatuksia, toiveita, pelkoja, saavutuksia, onnistumisia, itkuja, turhautumista, rakkautta, onnea. Syvyyttä ja merkityksellisyyttä. Äitiys on mustavalkoisuuden vastakohta. Siinä on niin paljon harmaan eri sävyjä, että harmaa ei edes riitä kuvaamaan sitä. Se kätkee sisäänsä kaikki mahdolliset maailman värit ja niiden eri sävyt.

Sanoisin siis, että ehdottomasti yksi suurimmista, ellei suurin asia on se, mitä äitiys on minulle opettanut. Koen olevani jollakin tapaa aivan eri ihminen, kuin ennen äidiksi tuloa. Ja tietyllä tapaa aivan se sama Jenni, kuin ennen sitä hetkeä, jolloin nostin poikani ensimmäistä kertaa syliini. Tietyllä tapaa se kaikki minussa on ollut jo sisälläni, kuin ennen poikaani, mutta hän on tuonut aivan jotain uudenlaista syvyyttä, tasoja ja merkityksellisyyttä mieleeni. Hän on opettanut minulle elämästä niin paljon jo tämän reilun vuoden aikana, ettei mikään muu asia ole saanut pääni sisällä aikaan niin suurta myllerrystä.

On myös toinen asia, mikä on opettanut minulle suunnattomasti. Rakkaus mieheeni. Se onkin jo täysin oma tarinansa, mikä saa minulle kyyneleet silmiin juuri nyt, kun kirjoitan tätä. Rakkaus. Se, että kokee olevansa arvostettu, rakastettu, korvaamaton. Rakkaudelle antautuminen, se niin syvä halu sitoutua toiseen ihmiseen, vaikka tietää toisen heikkoudet, mutta myös vahvuudet. Se on elämäni perusta, rakkaus mieheeni.

Iän myötä olen oppinut myös sen, että ennen rakkautta keneenkään muuhun ihmiseen, tulee rakkaus itseen. Jos viisitoistavuotiaalta Jenniltä olisi kysytty, mitä hän haluaisi itsessään muuttaa tai millaisia asioita hän itsessään arvostaa, voinette arvata kumpaan kysymykseen olisi tullut enemmän vastauksia. Olen oppinut hyväksymään ja rakastamaan itseäni juuri tällaisena kuin olen. Vikoineni ja heikkouksineni. Vahvuuksineni ja tunteineni. Muuttuvana ihmisenä, sillä jokainen vuosi muuttaa minua. Minulla on ryppyjä kasvoissani, haluaisin olla synnytyksen jälkeen hieman paremmassa kunnossa ja haluaisin osata kertoa parempia vitsejä. Mutta se on myös täysin ok, olla juuri nyt tällainen kuin olen. Muistan joitakin vuosia sitten katsoneeni ensimmäistä kertaa auton peilistä uurteita, jotka olivat alkaneet muodostua kulmakarvojeni väliin. Tarkastelin niitä monia viikkoja aina ajaessani töihin ja mietin, millä voiteilla saisin ne siitä silottumaan. Kunnes ajan myötä opin, etten voi ollakaan ikuisesti saman näköinen kuin viisitoistavuotiaana. Ja se on täysin ok. Elämä saa näkyä minussa.

En siis ole todellakaan aina osannut rakastaa itseäni tällä tavalla kuin tänä päivänä, mutta suuri kiitos kaikesta kuuluukin äidilleni, jonka antaman rakkauden päälle olen pystynyt rakentamaan itsetuntoani ja elämääni vuosien mittaan. Kiitos.

Iän myötä olenkin oppinut sen, että elämä on paljon helpompaa, kun antaa kaikkien tunteiden tulla ja mennä. Olla avoin, sanoa mitä ajattelee ja kertoa, jos tarvitsee jotakin. Sillä kukaan meistä ei ole ajatusten lukija. On paljon helpompaa kertoa toiveensa ja tarpeensa, kuin odottaa jonkun täyttävän ne. On paljon helpompaa elää, kun uskaltaa rakastaa ja olla haavoittuvainen.

Iän myötä olen oppinut, että kaikkein tärkeintä on rakkaus ja merkityksellisyyden kokeminen. Jokainen määrittelee ja kokee itse ketä rakastaa, mistä kokee merkityksellisyyttä ja mitä haluaa elämässään tehdä ja tavoitella. Eikä se ole kenenkään muun asia, sillä jokaisen elämä on täysin uniikki.

Comments
Add Your Comment

Tervetuloa blogiini!

Jaan blogissani ajatuksia äitiydestä, vanhemmuudesta ja valokuvauksesta sekä tämän kaiken yhdistämisestä. Kaikesta siitä, mikä inspiroi ja herättää tunteita.

CLOSE